Niin tässä sitten kävi, että Setä vietiin osastolle makailemaan. Nimenomaan makailemaan. Ainoastaan vessassa sain luvan käydä. Huoneessa oli toinenkin setä, aikalailla samaa ikäluokkaa.
Meikäläinen: No, onneksi sentään vessaan saa tallustella.
Huonekaveri: Niin, mulla on vähän huonommin, kun pitää veskiin ajella tuolla jakkaralla. (Punkan vieressä oli uutuuttaan kiiltelevä, menohaluja uhkuva rullatuoli, mallia Roller 100GT. )
Menee pari minuuttia ja hoitsu tulee punkkani viereen sanoen:
-Lääkäriltä tuli juuri tieto, että asemapaikkasi on tästä eteenpäin tämä punkka! Siitä et lähde minnekään!
Eihän tuolle sitten mitään voinut, piti vain alistua kohtaloonsa. Onneksi kämppis tunsi syvää osanottoa onnettomuuteni johdosta ja sanoi:
-Se on täällä herkkä laji tuo kävely!
Luulisi, että pelkkä punkassa makailu olisi jotenkin tylsää, mutta eihän se olekaan. Päivät olivat täynnä kaikenlaisia aktiviteetteja. Verenpainetta mittailtiin monesti päivässä, sormenpäät hakattiin neuloilla mustiksi, kun verensokeria hämmästeltiin, vatsanahkaan lyötiin piikki aina, kun tuudittautui jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen. Sydänfilmiä ja verikokeita otettiin urakalla. Lisäksi neljä kertaa päivässä tuotiin ruokaa nokan eteen (oli hyvää ja riittävästi).
Telkkarista sai katsella sairaalasarjoja ja ruokamainoksia. Miten se tuossa tilanteessa tuntui siltä, ettei siitä toosasta muuta tulekaan.
Joskus ei vaan kannattaisi kysellä. Sain käteeni printin, missä oli monenlaisia veriarvoja. Kysyinpä sitten hoitsulta, että mikäs se tämä on, kun on noin reippaasti kohollaan?
-Se on maksa-arvo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti