lauantai 7. joulukuuta 2013

Muista suojaus

Lapsoset, muistakaa aina skeittaillessanne käyttää kypärää.

Aloita kohdasta 13 minuuttia.

Juu, niinku sillee

torstai 5. joulukuuta 2013

Lyyli-tädin kirous

Kalevin päivä alkoi aivan normaalisti. Herätys, kahvit ja päivän lehti. Näin hän oli toiminut vuosien ajan, eikä tämäkään aamu muodostanut poikkeusta. Tai ei ainakaan olisi pitänyt muodostaa.

Töihin kiiruhtaessaan hän kyllä mietti kovasti, että jotakin tähdellistä oli tullut unohdettua, mutta mitä?

No voi helvata! Lyyli-tädin synttärit unohtuivat jälleen kerran, kun oli kaikkea työkiirettä ynnä muuta.

Lukijamme nyt tietenkin kuvittelee, ettei yksillä unohtuneilla synttäreillä ole mitään kovinkaan suurta merkitystä, mutta tässä luulossaan tulee erehtyneeksi kohtalokkaasti, hän ei nimittäin tunne Lyyli-tätiä.

Lyyli-täti on erittäin tarkka siitä, että hänen merkkipäivänsä muistetaan. Unohtaneita rangaistaan aina ankaralla kädellä. Ja ei, kuten tietysti lukijallemme ensimmäisenä tulee mieleen, hän ei poista unhokkaita testamentistaan, vaan rankaisee huomattavasti ankarammalla kädellä. Nimittäin kirouksilla.

Nämä Lyylin kiroukset naurattivat aikanaan Kaleviakin, silloin kun kohteena oli isäukkovainaa. Kumman tosissaan se paadre kyllä tädin jutut otti. Mutta äijän kuoltua Lyyli oli siirtynyt kylmästi alenevaan polveen, ja nyt oltiinkin itse kohteena. Alkoihan se faijan totisuus olemaan hyvinkin ymmärrettävää. Mutsistahan ei ollut kirotuksi, kun se saakeli muisti vuosi toisensa perään tuon pahuksen kantturan synttärit.

Kalevi muisteli ensimmäistä vuotta faijan kupsahtamisen jälkeen. Silloinkin hän oli autuaasti unohtanut tuon kirotun päivän, ja seuraavana aamuna oli puhelimeen tullut viesti, missä oli vain yksi sana: ruoka.

Eipä tuotakaan tullut mitenkään ajatelleeksi, ennen kuin ruokatunnin aikana käytiin paikallisessa buffetissa. Lautaselle tuli mätettyä perusmallinen, melkoisenhuimankokoinen annos. Ja eikun pöytään... Mutta pöydässä ne yllärit sitten alkoivatkin.

Ensimmäisen haarukallisen pihviä ja soosia Kalevi tökkäsi naapuripenkillä istuvan Irmelin otsaan. Naapuri luonnollisesti suoritti sopraanomaisen pillastumisen ja sankarimme yritti epätoivoisesti selitellä tilannetta hermovialla. Irmeli rauhoittuikin, kovastikin epäileväisenä, mutta kuitenkin. 


Kastanjankokoisten hikikarpaloiden helmeillessä otsalla Kalevi haarukoi seuraavan suullisen työkaluunsa, ja työnsi sen ilmeenkään värähtämättä toisella puolella istuvan toimitusjohtajan taskuun. Luonnollisesti toimitusjohtajakin sai Irmelin tavoin pienimuotoisen sätkyn, eikä Kalevilla ollut enää tarjota muuta selitystä, kuin Lyyli-tädin kirous.

Kukin meistä voi tykönään miettiä, uskoisiko tuollaista selitystä. Eipä ollut Kalevin pöytäseuruekaan kovastikaan vakuuttunut, vaikka päinvastaista toki yrittivätkin hyväntahtoisesti todistella.
Ainoata lukijaamme säästääksemme emme kerro iltaisesta yrityksestä mäkkärillä. Nälkäisenä päätti Kalevi tuon surkean päivän.

Niin, olipa se ensimmäinen kerta jo huima kokemus, mutta eipä ollut helppoa seuraavanakaan. Jälleen oli unohduksen harmaa viitta hivuttautunut Kalevin mielen ylle, ja jättänyt Lyyli-tädin kylmästi huomiotta. Muttei täti suinkaan unohtanut Kalevia. Seuraavana aamuna saapui ystävämme puhelimeen tuttu, synkeän lyhyt viesti: moottoriajoneuvo.

-No jopas.

Tuumaili sankarimme. Eipä paljoakaan haittaa moinen, eihän mulla ole autoakaan.
Niinpäs sitä luulisi, mutta linjuripysäkillä hiipi toki pienoinen epäilys päähenkilömme mieleen.

Lopultahan saapui se julkinen kulkinekin paikalle ja Kalevi asteli kyytiin, mutta samalla hetkellä auton moottori sammui.

- Ei oo todellista!

Ajatteli Kalevi. Testatakseen teoriaansa hän astahteli ulos kulkuvälineestä, jolloin taas kyseisen ropposen moottori kehräsi kuin sankarimme astmakohtauksen aikana. Pari kertaa hän ehti harjoittaa sisäänulosmanooveria, ennen kuin kuski hermostui, ja jätti ystävämme pysäkille.

Tulihan sitä vielä tilattua taksikin paikalle, yhtä suurella menestyksellä. Taksikuskilla ei tietenkään ollut lainkaan niin kova kiire kuin bussikuskilla, koska taksamittari raksutteli koko ajan innokkaasti, eikä ollut mistään kirouksesta tietääkseenkään.
Julkenipa kuski jopa ehdottaa Kaleville vakioasiakkuutta. Olisi hienoa laittaa taksimersu vaihtoon, ikää kolme vuotta ja kilometrejä todella vähän!

- Voi Lyyli sentään!

Ajatteli sankarimme nöyrästi. Ensi vuonna muistan taatusti synttärisi. Tätikulta.

Niinpäniin. Nyt ollaan jo siinä ensi vuodessa. Kalevilla on edessään tärkeä kokous, minkä tuloksesta riippuu kaikki, tai ainakin jotakin. Paikalle tulee isoja tappeja ynnä muita firman silmäätekeviä. Mutta onhan tässä kaikki asiat otettu huomioon ja hyvin ovat valmisteltujakin. Jotta eipä mitään hätää pitäisi olla...

Puhelin piippaili taskussa.
Sieltähän se tuli, nimittäin Lyyli-tädin viesti. On näemmä alkanut suorittamaan viestintää useammalla sanalla: Suolentoimintojen hallinta.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Veli Hirvi

Kävin kesällä jälleen itäkairassa kalassa ja törmäsin jokivarressa, keskellä ei mitään, tuollaiseen hirvenkalloon, minkä joku oli nostanut oksanhaaraan.
Mielestäni tuo oli aikasen hieno. Valitettavasti vaan vastarannalla, etten saanut parempaa kuvaa.


sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Patruunan päiväuni

Heipähei taas pitkän tauon jälkeen. Oikeastaan piti pitää tästä blogijutusta sellainen pieni tauko, mutta jopas tätä vaan tulikin. En ole yli vuoteen mitään kirjoittanut tänne, mutta tulipa mieleeni tällainen tarinantynkä.
Toivottavasti joku jaksaa lukeakin. Inspis tuli ihan omista duuneista...

Einari avasi silmänsä. Päässä jyskytti armottomasti ja maisemat avautuivat kovasti sumuisina. Muistikuvat olivat melkoisen hämäriä. Missähän sitä ollaan ja miten tähän on jouduttu?

Palataanpa hieman ajassa taaksepäin, niin saamme mahdollisesti hieman selvyyttä asiaan.

Tympäisevän työpäivän jälkeen Einari raahusti ulos suolakaivoksesta, kuten hän työpaikkaansa leikkisästi kutsui. Onneksi ei juurikaan tarvinnut puhua kenenkään kanssa, kun suomenkieli oli korvautunut itäisemmillä murteilla. Mustan mielen kera sankarimme raahusti matkan varrella sijaitsevaan kuppilaan tarkoituksenaan juoda muutama olut, tai hatullinen, kuten normaalisti kävi.

Pimeimmässä nurkassa yhtä pimeine mietteineen Einari istui ties monennenko olusensa kanssa.
Pöydän viereen asteli ventovieras tyyppi ja kyseli, sopisiko istua.
Samapahan tuokin, ajatteli Einari.

  • No, istu pois vaan.
  • Kiitoksia. Näyttäisi olevan synkkiä mietteitä?
  • Ainahan noita, niistä valoisista onkin jo aikaa.
  • Minulla voisi olla sinulle sopiva lääke.
  • Kyllä tämä kalja ihan riittää lääkkeeksi, ettei tässä enää mitään vahvempia aineita tarvita.
  • Heh, en nyt olekaan huumeita kauppaamassa, vaan toiveita.
  • Niinpäniin. Sekopää kuitenkin. Voitkin sitten häipyä.
  • Kuuntelisit edes. Minä tarjoan toiveita, jotka myös toteutuvat.
  • No just! Ja seuraavaksi sitten tarvitset rahaa, eikös niin? Tämä on jo nähty, jotta ei kiitos vaan.
  • Toteutan toiveesi, enkä vaadi rahaa. Miltäs kuulostaa?
  • Mikä vitsi tämä sitten muka on? En ainakaan kaljaa tarjoa. Mitäs olet vailla?
  • No, tarvitsenhan minäkin toteutetusta toiveesta nimellisen maksun, nimittäin sielusi.
  • Häh! Jopas olet melkoinen pelle! Olekkos olevinasi joku piru vai, hehee?!
  • Sellaisellakin nimellä minä kuljen, kuten monella muullakin. Tehdäänkö bisneksiä?

Tämä alkoi jo naurattaa Einaria. Pitkästä aikaa jotakin huvittavaa lisäkettä tähän harmauteen. Mitähän tuolle tyypille esittäisi? Jotain sellaista kuitenkin, ettei tuloksen tarvitse näkyä heti. Muuten se joutuisi selittelemään liikaa, eikä tuollaista viitsisi kiusata, kun selvästi elelee harhoissaan.

  • No Perkele, sori, tehdään vaan diili. Saat sieluni jos minä herään aamulla sellaiseen tilanteeseen, että suomalainen duunari on arvossapidetty olento, eikä mikään pakollinen, kallis paha, niinkuin nykyisin. Jotta suomalaisesta duunarista suorastaan tapeltaisiin.
  • Eipä mitään, tuokin nimi on käytössä, pidetäänkö sopimusta selvänä?
  • Pidetään vaan. Muistutan kuitenkin, etten usko mihinkään sielujuttuihin.
  • Tuo ei haittaa ollenkaan. Aamulla heräät arvostettuna duunarina, kuten sovittiin. Nähdään kiirastulessa! Moro!

Einari istui tyhjässä pöydässä epäillen itseään. Olikohan tuokin taas niitä känniharhoja? No, aivan sama, johan tässä onkin aika valua kotiin...

Tästä pääsemmekin tarinan alkuun. On vuosi 1944, paikkana suolakaivos nro.13 kaukana Siperian perukoilla. Andrei ja Ivan käyvät kiivasta keskustelua.

  • Minä tarvitsen ehdottomasti sen finskin. Kukaan ei louhi suolaa niinkuin se.
  • Ei tule kuuloonkaan! Minä olen varannut sen jo hyvissä ajoin. Otat vaan sakuja taikka muita.
  • Älä yritäkään fuskata! Tsuhna on meikäläisen köörissä ja sillä selvä!

Tässä kohdin seuraa väkivaltainen yhteenotto, missä vaihdellaan avokämmeniä sekä nyrkkiin puristettuja käsiä runsain mitoin. Jokunen nahkasaappaan verhoama potkukin vaihdetaan, ennen kuin tulos selviää.

Andrei lähtee hakemaan arvokasta duunariaan.

Einarin tajuntaan hivuttautuu vieraskielistä, mutta niin tutunkuuloista huutoa. Ennen kuin hän ehtii ymmärtämään huudon sisältöä, tömähtää takamuksiin jämerän saappaan potku, minkä sanoman hän kuitenkin ymmärtää helposti. Samaa saappaan sanomaa kehotusta toistetaan runsain mitoin matkalla jonnekin.

Sinne jonnekin päädytään nopeastikin ja nähtyään määränpään huomaa Einari olevansa suolakaivoksessa.

  • Saatana soikoon!

Karjaisee Einari palkeiden täydeltä.
Iltainen seuralainen seisoo epäonnisen sankarimme vieressä.

  • Kutsuitko ystäväiseni?
  • No tottavie kutsuin! Mikä helvetin juttu oikein on meneillään, laitoitkos lasiini kuitenkin jotain myrkkyä?
  • Enhän toki. Loin vain toivomasi olosuhteet. Sinua arvostetaan, ei pidetä kalliina, pakollisena pahana ja sinusta suorastaan tapellaan.