Kyllä siinäkin pitäisi olla joku raja, millaisia nuijia päästetään edes lähelle vettä.
Typerä faija oli päästänyt pikkupojan yksinään tuuleen soutelemaan. Samaa pölhöyttä esittäen sankarimme vielä kuvitteli ilmapatjan vähintään valtamerikelpoiseksi pelastusalukseksi.
Tämä nyt vaan tuli mieleeni, kun tulin auringonlaskun aikoihin mereltä. Siinä sitten rannan läheisyydessä oli pariskunta herneenpalon mallisessa kiulussa, mitä joku ystävällinen sielu voisi kutsua veneeksi. Koska kelluvasta kylpyammeesta huidottiin tuulimyllyjen lailla, piti mennä katsomaan, että mikäs siellä on hätänä.
No, olivat eksyksissä, oikein kunnolla. Ensimmäisenä luonnollisesti kerroin heille, missä ollaan. Tähän vastattiin hiljaisuudella ja kampelan katseella. Seuraavaksi siirryin järeämpiin keinoihin ja kaivoin kartan esille, näytin missä ollaan ja minne heidän pitäisi mennä. Nyt nyökyteltiin niinkuin niskasta puuttuisivat nikamat, silti näin ettei viesti mene perille, koska yksinkertaisesti ei ymmärretty, miten karttaa luetaan. Annoin sitten vielä suulliset ajo-ohjeet, hitaasti ja rauhallisesti. Toivottavasti lopulta löysivät lähtöpisteensä. Vaikea uskoa.
Arvioni mukaan tuolla porukalla oli noin tunnin ajelu lähtöpaikkaansa, jos eivät lisää harhaile.
Uskomattoman heikoilla eväillä porukka vaan vesillä kulkee. Välillä tulee luonnollista poistumaa, mutta jostain noita aina vaan riittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti