maanantai 17. lokakuuta 2011

Kolmekymppisen laulu

Meikäläiselle iski nostalginen fiilis ja kuuntelin Sliippareiden Mopott Shown vuodelta 1979. 
Muistan kyllä, kun noita aikoinaan kuuntelin ja suuret tietäjät ilmoittivat, etteivät nuo jätkät tuolla tyylillä pitkään jatka. Minä vaan pidän noista jutuista vieläkin, mutta enpä ole koskaan oraakkeleita uskonutkaan, vaan ollut uljaasti väärässä.

Mistä koko söpinä sai alkunsa oli se, että nykyään on niin muodikasta jäädä eläkkeelle nuorena. Yleensä mielenterveydellisistä syistä, kun kerran ollaan trendikkäästi masentuneita. Aikaisemmin selkä oli suosittu aihe, kun siitäkin on tietyissä tapauksissa vaikea saada selkoa, että onko se pipi vai ei.

Tässä on erinomaisia vihjeitä kaikille nuorille eläkeläiskokelaille, opetelkaa ulkoa.


Kun kerran aloitin, niin jatketaan kyseisen albumin helmillä.


American style in the jail.


Lapset, pitäkää varanne!

6 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kyseisen albumin kappaleessa "Kesämopo" on mun mielestäni maailmanhistorian kaikkien aikojen toiseksi paras sanoitus. Yli siitä menee ainoastaan Hullujussin "Viimeinen Rock Bulvaniassa".

Ironmistress kirjoitti...

Tuo levy ja sitämyötä koko yhtyeen tuotanto oli kielletty meidän peruskoulussamme. Arvatkaapa vain, kiersivätkö kasetit kädestä käteen...

VonPee kirjoitti...

Terve Ykä & Ironmistress

Ykä: Juu, tuo Viimeinen Rock Bulvaniassa on hulvaton ja sanat suorastaan nerokkaat.
Kesämopo on sellainen biisi, että kun joskus eksyn soittoruokalaan, missä lauletaan karaookea ja satun olemaan sopivan hämmästyttävässä kunnossa, on tuotakin tullut tulkittua. Suurella menestykselläkin, kun on pyydetty muualle lauleskelemaan.

Ironmistress: Aikalailla samanlaista oli meilläkin. Suurin kingi oli eräs kaveri kenellä tuo oli oikein vinyylinä, meillä köyhillä kun oli vaan kasettivehkeitä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

VonPee: Täytyy nyt tunnustaa, että mulla oli tuo The Mopott Show ihan vinyylinä. Sain vanhemmilta jouluna 1977 Garrard-merkkisen levysoittimen, joka piti DIN-piuhalla vetää kiinni Philipsin monoradionauhuriin, että siitä jotain kuuli. Mutta kyllä sitä tuli sitten soitettuakin. Sitten pari vuotta myöhemmin löysin progen ja kaikki muuttui.

Mutta siitä huolimatta edelleenkin: Mopohiki. Mäki. Mopo.

VonPee kirjoitti...

Vinyylimies oli kuitenkin erimies.
Kuten myös ensimmäisen viideonauhurin omistaja, siellähän me kaikki kulmakunnan kakarat luuhattiin katsomassa ö-luokan kauhurainoja.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Joo, tuttu ilmiö. Aikanaan tuli katsottua joskus vuonna 1982 Texas Chainsaw Massacre ja Evil Dead hemmetin huonokuntoisena kopion kopion kopion kopiona, jotka oli suurimmaksi osaksi mustavalkoisia, väriä vain joskus silloin tällöin. Sitten kun ne digiaikana näki uudestaan, niin tuntui, että jotain tästä puuttuu. Liian hyvä kuva.