Meikäläisellä on tuo hiustenleikkuu ollut jo reilut parikymmentä vuotta sellaista, että komea kampaus saa kasvaa parikolme senttiä, sen jälkeen kolmen millin terällä yli.
Tiedän montakin kaveria, ketkä osaavat itse tehdä tuon vaativan suorituksen, mutta kun minä olen molempikätinen, eli yhtä kömpelö kummallakin.
Aikanaan ex-vaimo hoiteli kyseistä, "kunniakasta virkaa".
Sittemmin vanha Äitimuori sai mainitun homman ilokseen.
Olipa taas jälleen karvanlähdön aika, mutta Mummeli alkoikin vähän toppuuttelemaan. (On iskenyt nopeasti etenevä kaihi öögaan, ja näkemisen kanssa on vähän heikompaa).
- Voinhan mä ajella, mutta en ole ollenkaan varma, jos sinne jääkin jotain hapsuja sekaan...
- Ei muutama hapsu haittaa ollenkaan, enhän minä niitä kuitenkaan näe. Kunhan leikkauksen jälkeen on korvat tallella, niin se riittää.
No, hiukset lähtivät suurinpiirtein ja korvat ovat tallella, eli suoritus oli ihan onnistunut, olosuhteisiin nähten täytellinen.
Myöhemmin Muori kävi katselemassa pihalla mansikoita, ettei niihin vaan ole pesiytynyt mitään vihulaisia.
Ja olihan niitä saakeleita ilmestynyt. Useiden lehtien päällä oli pieniä valkoisia munia, eikä sellaisia ainakaan eilen vielä ollut. Siitä sitten alkoikin huolellinen torjuntatyö, ja kaikki vainotut lehdet saaviin, suuntana krematorio.
Paadrekin ilmestyi paikalle, jolle Mamma luonnollisesti esitti löydöstään.
Äijä vilkaisi saaviin, ja totesi:
- Juu, heittelin mansikoille vähän lannoitetta. Nuo murenat sulavat ensimmäisessä sateessa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti